En siis innostunut Honda Insightista, mutta kaupassa oli esillä todella söpö Honda Jazz, jota pyysin päästä kokeilemaan. Ja näin tapahtui.
Sain käsiini 1,4, l Comfortin, robottivaihteilla varustetun Jazzin. Ainoa asia, jota varustelusta jäin kaipaamaan, oli lasinen panoramakatto, jota tässä mallissa ei ollut.
Jazz vaikuttaa ulospäin pieneltä, mutta sisällä tila on käytetty todella nerokkaasti. Edessä ja takana matkustajilla on hyvin tilaa, ja tavaratilat tuntuvat vääntyvät jos jonkinlaiseen viritykseen. Löytyy kauppakassiverkkoa sekä syvää ja matalaa tilaa erilaislle nyssäköille. Hieno juttu on myös se, että takaistuimet voi nostaa pystyyn kuten leffateatterin tuolit, mikä mahdollistaa esim. korkeiden kasvien liikuttelun pystysuorassa asennossa. Tätä olen kaivannut.
Sisätilat ovat muutenkin selkeät, mutta eivät mitenkään ylelliset. Ovien verhoilut ovat ehkä jopa liiankin pikkuautomaiset. Penkit ovat minun makuuni jämäkät eivätkä yhtään nojatuolimaiset. Istuinten ja ratin asentojen säädöt ovat monipuoliset. Autosta näkee hyvin ulos, etuikkuna on iso. Keula on lyhyt, joten parkkeeraus nokka edellä pieneenkin tilaan on todella helppoa.
Hanskalokeroita on kaksi, pieni ylä- ja iso alalokero, loistava juttu. Pullotelineitä löytyy jopa 10 kpl. Musiikkia voi kuunnella myös suoraan omasta iPodista USB-liitännän avulla. Todellinen hengailuauto siis.
Robottivaihteisto on hauska, aivan kuten Smartissa. Automaatti toimii pienen alkutotuttelun jälkeen saumattomasti ja auto kiihtyy ihan mukavasti. Vaihteita on 6, ja niiden vaihtumisen näkee kojelaudasta. Vaiheita voi myös vaihdella itse kuten formulakuskit, ratin plus- ja miinusnäppäinten avulla. Ajaminen on vaivatonta.
Auto on melko korkea, mutta tuuli ei heiluta Jazzia moottoritiellä kuten monissa muissa korkeissa autoissa. Jarrut ottavat kiinni välillä vähän turhankin rivakasti. Jouset ovat kuoppaisella tiellä melko kovat, mutta Jazz onkin cityihmisen auto.
Jazz on siis selkeästi pikkuauto, eikä mikään ylellisyyskapistus. Peruspeli, mutta jotenkin todella sympaattinen. Japanilaiset osaavat pistää varustelut paikalleen (esim. napista kylkiin kääntyvät peilit) ja ymmärtävät, että käyttäjillä on muitakin tarpeita kuin tekninen suorituskyky. Tämä taitaa olla minun autoni, tosin panoramakatto on kyllä ihan must. Taidan pyytää vaihtotarjouksen.
lauantai, 31. lokakuuta 2009
perjantai, 23. lokakuuta 2009
Pikkubemarilla auringonlaskuun
NoNIIN. Tässä ei ole mitään neutraalia.
Mutta olenkin liikkeellä tositarkoituksessa. Etsimässä elämänkumppania.
Sellaista jolla olisi arvot kohdillaan - ei se ulkonäkö, vaan sisältö.
Kaveriksi matkoille, vapaa-aikaan ja harrastuksiin.
Pieni elämänkokemuskaan ei olisi haitaksi...
koeajan siis monia pienehköjä, vähänkäytettyjä.
Alla on parin vuoden ikäinen BMW 118d. Heposia 122.
Väri on tylsä harmaa.
Auton älyavain laitetaan paikalleen ja se kuulemma tallentaa huoltotarpeet ja tiedot auton kunnosta. Aika ihanaa jos ei tarvi tietää mikä sitä vaivaa, voi vaan kiikuttaa avaimen huollon tiskille ja sanoa: "Apua?".
Huonona puolena autossa on todella pienet takapenkkiläisten jalkatilat. Kyytiin mahtuu vaan lapsia. Tai kääpiöitä. Peräkontti kuitenkin näyttää yllättävän tilavalta auton kokoon nähden.
Kojelauta on ihanan tyylikäs ja selkeä. Penkit saa mukavasti säädettyä pienellekin naiselle sopivaksi eikä kengän piikkikorko luistata kaasupolkimella.
(Tämä on aika tärkeää, kuvitelkaapa että flirttailette liikennevaloissa viereistä autoa ajavalle komealle nuorelle miehelle. Kun valo vaihtuu vihreäksi, painatte kaasua reippaasti jolloin korko lipsahtaa kaasupolkimelta, moottori ulvahtaa ilkeästi ja nopeus kuolee siihen.
Auts!)
Ensimmäinen ajatus liikkeelle lähtiessä on, että auto tuntuu ajettaessa paljon kokoaan isommalta. Tukevammalta. Moottorin ääni kuuluu yllättävän vähän vaikka siinä tuntuu tehoja olevan, kaasujalan kanssa saa olla varovainen. Aivan selkeästi erilainen ajettava kuin myös diesel-moottoroitu WW Golf jonka kokeilin ensin. Hyvällä tavalla, tämä tuntuu paljon vähemmän traktorilta. Ja tehoista huolimatta kuluttaa vaan alle 6 litraa satasella, tai sinne päin. Ekologisuus ja taloudellisuus kuitenkin ovat tärkeitä - ei ole kiva ajella ympäriinsä huonolla omallatunnolla.
Ajelen liikenneympyrään ja vaikka nainen olenkin niin kaasutan juuri oikeassa kohtaa. Ja ah, auto ei niiaa eikä notkahda vaan nuolee kurvit i ha nas ti.
Ajan liikenneympyrään sitten toisenkin kerran. Ja kaikkiin mahdollisiin kurveihin.
En pääse moottoritielle asti ollenkaan.
Tämän minä haluan. Värillä ei ole niin väliä, pääasia että on ekologinen - ja että kiiiiiihtyyyyyy.
Tässä ei ole oikein mitään muuta vikaa kuin - no, se merkki.
Mutta eihän siitä voi autoraasua syyttää.
Se oli rakkautta ensimmäisessä kurvissa.
Mutta olenkin liikkeellä tositarkoituksessa. Etsimässä elämänkumppania.
Sellaista jolla olisi arvot kohdillaan - ei se ulkonäkö, vaan sisältö.
Kaveriksi matkoille, vapaa-aikaan ja harrastuksiin.
Pieni elämänkokemuskaan ei olisi haitaksi...
koeajan siis monia pienehköjä, vähänkäytettyjä.
Alla on parin vuoden ikäinen BMW 118d. Heposia 122.
Väri on tylsä harmaa.
Auton älyavain laitetaan paikalleen ja se kuulemma tallentaa huoltotarpeet ja tiedot auton kunnosta. Aika ihanaa jos ei tarvi tietää mikä sitä vaivaa, voi vaan kiikuttaa avaimen huollon tiskille ja sanoa: "Apua?".
Huonona puolena autossa on todella pienet takapenkkiläisten jalkatilat. Kyytiin mahtuu vaan lapsia. Tai kääpiöitä. Peräkontti kuitenkin näyttää yllättävän tilavalta auton kokoon nähden.
Kojelauta on ihanan tyylikäs ja selkeä. Penkit saa mukavasti säädettyä pienellekin naiselle sopivaksi eikä kengän piikkikorko luistata kaasupolkimella.
(Tämä on aika tärkeää, kuvitelkaapa että flirttailette liikennevaloissa viereistä autoa ajavalle komealle nuorelle miehelle. Kun valo vaihtuu vihreäksi, painatte kaasua reippaasti jolloin korko lipsahtaa kaasupolkimelta, moottori ulvahtaa ilkeästi ja nopeus kuolee siihen.
Auts!)
Ensimmäinen ajatus liikkeelle lähtiessä on, että auto tuntuu ajettaessa paljon kokoaan isommalta. Tukevammalta. Moottorin ääni kuuluu yllättävän vähän vaikka siinä tuntuu tehoja olevan, kaasujalan kanssa saa olla varovainen. Aivan selkeästi erilainen ajettava kuin myös diesel-moottoroitu WW Golf jonka kokeilin ensin. Hyvällä tavalla, tämä tuntuu paljon vähemmän traktorilta. Ja tehoista huolimatta kuluttaa vaan alle 6 litraa satasella, tai sinne päin. Ekologisuus ja taloudellisuus kuitenkin ovat tärkeitä - ei ole kiva ajella ympäriinsä huonolla omallatunnolla.
Ajelen liikenneympyrään ja vaikka nainen olenkin niin kaasutan juuri oikeassa kohtaa. Ja ah, auto ei niiaa eikä notkahda vaan nuolee kurvit i ha nas ti.
Ajan liikenneympyrään sitten toisenkin kerran. Ja kaikkiin mahdollisiin kurveihin.
En pääse moottoritielle asti ollenkaan.
Tämän minä haluan. Värillä ei ole niin väliä, pääasia että on ekologinen - ja että kiiiiiihtyyyyyy.
Tässä ei ole oikein mitään muuta vikaa kuin - no, se merkki.
Mutta eihän siitä voi autoraasua syyttää.
Se oli rakkautta ensimmäisessä kurvissa.
torstai, 22. lokakuuta 2009
Hieno Audi
Kun olin hiljattain ostamassa itselleni autoa, kävin koeajamassa pari unelma-autoa, joita ei ollut todellisuudessa tarkoituskaan ostaa. Ainakaan ennen kuin olen vähän paremmissa varoissa.
Testasin Audi A... olikohan se vitonen (5). Tuollaisia epäolennaisia yksityiskohtia ei tahdo muistaa enää parin päivän jälkeen.
Audi oli kaunis, linjakas, kiiltävän musta, varmaan 18 tuuman ronskeilla aluvanteilla ja sellainen jossa oli minusta maailman ihanimmat viiruvalot. Tiedättekö, sellaiset, jossa on laineen muodossa rivi pikkuvaloja. Auton ulkonäkö olis siis täydellinen. Huokui arvokkuutta, itsetietoisuutta, laatua, rahaa, valtaa, mutta neutraalisti, mikä on audikuskille plussaa (vrt. esim Bemukuskit).
Moottori oli 2,6 tai ainakin sitä luokkaa ja ärhäkkä. Automaatti vaihtoi vaihdetta niin tasaisesti, etten ole ikinä missään automaatissa niin huomaamatonta vaihtamista kokenut. Ja kun polkaisi kaasua - tapahtui. Kiihdytys tuntui ihanana kiristyksenä niskassa. Sporttinapin ollessa pohjassa meno muuttui vielä aggressiivisemmaksi. Taivaallista.
Alusta otti kaiken vastaantulevan hellän nasevasti. Ei nypyttänyt eikä toisaalta lullannut. Vauhdikkaimmissakaan kurveissa auto ei puskenut, vaan pysyi tukevasti käsissä. Muista ominaisuuksista, kuten EPS, pöps ja mietä lie niitä luistonestoja ja muita automaatteja onkaan (mitä naiset eivät tarvitse, tai evät ainakaan käytä) en osaa sanoa mitään, koska en perehtynyt niihin. Alustasta ei siis valituksen sanaa.
Sisätilat olivat luksusta: penkkien muotoilu, koetaulun tyylikkyys, sisätilojen musta väri nahkalla höystettynä. Silmä lepäsi ja peffani tietää ainoastaan yhden paikan, missä se vielä mieluummin istuisi kuin Audin penkissä... Pelkkää hurmosta.
Lisäksi autossa oli soluja värisyttävät biisivehkeet, joista musiikki imeytyi sieluuni saaden minut unohtamaan, että olen auton ratissa. Mitä lujemmalla biisit soi, sitä enemmän kaasujalka painui. Vaarallinen vehje.
Ja pidän vaarallisista vehkeistä. Tällaisen auton haluan sitten joskus isona, kun olen ensin vähän edennyt uralla ja päässyt paremmille liksoille. Pitäähän unelmia olla!
Ja mustana ehdottomasti.
Ainiin, pari kimuranttia asiaa autossa oli. Pysäköidessäni sen kaupan pihaan, en saanut biisejä sammumaan mistään. Piti soittaa tutulle miehelle ja kysyä, mistäköhän tällaisessa autossa sammutetaan stereot. Ja palatessani autoon, en enää saanut sitä käynnistymään. Kääk! Avain oli näet sellainen kapula, joka tökättiin reikään. Vaikka painoin ja painoin, ei auto käynnistynyt. Sitten huomasin koetaulussa tekstin, että piti vielä painaa jotain pojinta yhtä aikaa. Nämäkin ovat kuitenkin sellaisia asioita, jotka oppii heti, kun ensimmäisen kerran autolla ajaa.
Testasin Audi A... olikohan se vitonen (5). Tuollaisia epäolennaisia yksityiskohtia ei tahdo muistaa enää parin päivän jälkeen.
Audi oli kaunis, linjakas, kiiltävän musta, varmaan 18 tuuman ronskeilla aluvanteilla ja sellainen jossa oli minusta maailman ihanimmat viiruvalot. Tiedättekö, sellaiset, jossa on laineen muodossa rivi pikkuvaloja. Auton ulkonäkö olis siis täydellinen. Huokui arvokkuutta, itsetietoisuutta, laatua, rahaa, valtaa, mutta neutraalisti, mikä on audikuskille plussaa (vrt. esim Bemukuskit).
Moottori oli 2,6 tai ainakin sitä luokkaa ja ärhäkkä. Automaatti vaihtoi vaihdetta niin tasaisesti, etten ole ikinä missään automaatissa niin huomaamatonta vaihtamista kokenut. Ja kun polkaisi kaasua - tapahtui. Kiihdytys tuntui ihanana kiristyksenä niskassa. Sporttinapin ollessa pohjassa meno muuttui vielä aggressiivisemmaksi. Taivaallista.
Alusta otti kaiken vastaantulevan hellän nasevasti. Ei nypyttänyt eikä toisaalta lullannut. Vauhdikkaimmissakaan kurveissa auto ei puskenut, vaan pysyi tukevasti käsissä. Muista ominaisuuksista, kuten EPS, pöps ja mietä lie niitä luistonestoja ja muita automaatteja onkaan (mitä naiset eivät tarvitse, tai evät ainakaan käytä) en osaa sanoa mitään, koska en perehtynyt niihin. Alustasta ei siis valituksen sanaa.
Sisätilat olivat luksusta: penkkien muotoilu, koetaulun tyylikkyys, sisätilojen musta väri nahkalla höystettynä. Silmä lepäsi ja peffani tietää ainoastaan yhden paikan, missä se vielä mieluummin istuisi kuin Audin penkissä... Pelkkää hurmosta.
Lisäksi autossa oli soluja värisyttävät biisivehkeet, joista musiikki imeytyi sieluuni saaden minut unohtamaan, että olen auton ratissa. Mitä lujemmalla biisit soi, sitä enemmän kaasujalka painui. Vaarallinen vehje.
Ja pidän vaarallisista vehkeistä. Tällaisen auton haluan sitten joskus isona, kun olen ensin vähän edennyt uralla ja päässyt paremmille liksoille. Pitäähän unelmia olla!
Ja mustana ehdottomasti.
Ainiin, pari kimuranttia asiaa autossa oli. Pysäköidessäni sen kaupan pihaan, en saanut biisejä sammumaan mistään. Piti soittaa tutulle miehelle ja kysyä, mistäköhän tällaisessa autossa sammutetaan stereot. Ja palatessani autoon, en enää saanut sitä käynnistymään. Kääk! Avain oli näet sellainen kapula, joka tökättiin reikään. Vaikka painoin ja painoin, ei auto käynnistynyt. Sitten huomasin koetaulussa tekstin, että piti vielä painaa jotain pojinta yhtä aikaa. Nämäkin ovat kuitenkin sellaisia asioita, jotka oppii heti, kun ensimmäisen kerran autolla ajaa.
Honda Insight
Honda Insight on nyt tyypitetty.
Ajo on ihanan hiljaista. Moottori uinahtaa valoihin pysähtyessä ja käynnistyy uudelleen liikkeelle lähtiessä. Muutenkin on kivaa seurailla oman ajon ekologisuutta mittaristosta, joka oli helppolukuinen. Auto kiihtyy moottoritiellä mukavasti, en jäänyt jalkoihin, vaikka moottori on vain 1,3 l. Mullahan on tunnetusti kevyt kaasujalka.
Ajaminen on tosi helppoa, ihan normi automaattivaihteisella ajoa, Hallintalaitteet myös normijärjestyksessä. Istuimet jämäkät ja säädöt toimii hyvin, takaluukku iso. Miinuspuolella on huono näkyvyys taakse, takaikkuna on tosi pieni. Lisäksi olen ehkä pienempien autojen ystävä, ja odotin tämän olevan suunnilleen Civicin kokoinen. Koska pyörin liikaakin erilaisissa parkkihalleissa, en ehkä jaksa kuitenkaan veivata tätä paikalleen.
Kaikki oli autossa kohdallaan, mutta se jokin jäi puuttumaan, enkä rakastunut Insightiin. Jatkan kuitenkin Honda-malliston tyypitystä ja seuraavaksi ajan Honda Jazzin - panoramakatolla.
Testiraporttini saavat siis jatkoa.
Ajo on ihanan hiljaista. Moottori uinahtaa valoihin pysähtyessä ja käynnistyy uudelleen liikkeelle lähtiessä. Muutenkin on kivaa seurailla oman ajon ekologisuutta mittaristosta, joka oli helppolukuinen. Auto kiihtyy moottoritiellä mukavasti, en jäänyt jalkoihin, vaikka moottori on vain 1,3 l. Mullahan on tunnetusti kevyt kaasujalka.
Ajaminen on tosi helppoa, ihan normi automaattivaihteisella ajoa, Hallintalaitteet myös normijärjestyksessä. Istuimet jämäkät ja säädöt toimii hyvin, takaluukku iso. Miinuspuolella on huono näkyvyys taakse, takaikkuna on tosi pieni. Lisäksi olen ehkä pienempien autojen ystävä, ja odotin tämän olevan suunnilleen Civicin kokoinen. Koska pyörin liikaakin erilaisissa parkkihalleissa, en ehkä jaksa kuitenkaan veivata tätä paikalleen.
Kaikki oli autossa kohdallaan, mutta se jokin jäi puuttumaan, enkä rakastunut Insightiin. Jatkan kuitenkin Honda-malliston tyypitystä ja seuraavaksi ajan Honda Jazzin - panoramakatolla.
Testiraporttini saavat siis jatkoa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
